KUVA huhtikulta 2014 (paino pudonnut - 30 kg). Painon pudottaminen oli - on tietoinen valinta kääntää huonoksi kääntynyttä suuntaa. Paino, jonka olin onnistunut saamaan, alkoi pudota huolimatta siitä, että lääkkeillä oli päinvastainen vaikutus.
 |
| Sairaalassa on aikaa miettiä... |
Lyhyesti: 1964 - 2004 välisenä aikana minä elin liian laihana. En muista minkä ikäisenä saavutin painon 44,4 - 44,7 kg, jonka välillä uskollisena pysyin. Ylipaino ei milloinkaan ollut minulle ongelma, ei edes raskausaikana tai sen jälkeen. Palasin omiin mittoihini liian nopeasti. Kun 1991 kärsin alkuun raskauspahoinvoinnista, olin samoin tein todella pulassa, koska ei ollut mitään varastoja, mistä olisi voinut energiaa ottaa. Tälläkin tiedolla, mikä minulla tänä päivänä on, olen sitä mieltä, että liiallinen laihuus on suurempi ongelma tietyssä mielessä kuin lihavuus. Reilut 25 vuotta kuulin asiasta miten liian laiha olen. Kuulin toistuvasti asiasta, jolle en mitään itse voinut. Ylipainoinen voi ihan aina itse tehdä omilla valinnoillaan asialle jotakin.
Kun minä aloin lihomaan vuodesta 2004 eteenpäin minä rakastin jokaista kiloani. Pysähdyin aina peilin eteen ihailemaan uusia kauniita muotojani. Ehdin ihailemaan uusia muotojani pari vuotta, kun tajusin etten voikaan itse painaa nappia päälle, että "nyt on hyvä". Siis jatkamalla samaan malliin, samalla elämän tyylillä.
2007 sairastuin diabetekseen. Kumpi oli ensin, kana vaiko muna? Oliko diabetes piilevänä jo vuodesta 2004 ja lihoin osittain siksi tai puhkaisiko lihomiseni diabeteksen? Todennäköisesti jälkimmäinen vaihtoehto on oikein. Kun alat lihomaan, niin myönsit sitä tai et, niin elämänlaatusi alkaa kärsimään lihomisestasi. Se tapahtuu niin huomaamatta, ettet edes huomaa sitä. Samaan tahtiin kuin painosi nousee, nousee myös sykkeesi. Elämäsi, terveytesi ja liikkuminen vaikeutuu ja rasittaa sydäntäsi. Väsyt nopeammin, etkä jaksa enää entiseen malliin. Lyhennät elinajan odotettasi itsesi valitsemilla elämänvalinnoilla.
Lainattu teksti:
"Aiemmin ajateltiin, että elinikä määräytyy sydämenlyöntien määrän mukaan. Kun tietty määrä pumppauksia on täynnä, elämä päättyy. Tavallaan kyseessä on prepaid-sydän, johon tosin ei voi ladata lisää elinaikaa. Tämä ikääntymisen mekanismin teoria ei ole enää vallalla, mutta siinä piilee myös totuuden siemen."
"Oletettua pidempään elinikään on osaltaan syynä ihmisten hyvä terveydenhuolto, mutta kymmenien vuosien ero ei yksin selity tällä."
"Jos päästetään irti ennalta määrätystä sykemäärästä ja käännetään huomio itse leposykkeeseen, päästään ehkä lähemmäs totuutta. Useat tutkimukset nimittäin osoittavat, että leposyke on yhteydessä kuolleisuuteen. Korkea leposyke altistaa muun muassa sydäninfarkteille, jopa fyysisen aktiivisuuden tasosta riippumatta."
"Omaa leposykettä voi hidastaa hankkiutumalla kovaan kestävyyskuntoon – huippu-urheilijoilla leposyke on usein lähellä 40 lyöntiä minuutissa. Tämä on seurausta siitä, että hyvä kestävyyskunto kasvattaa sydämen kokoa ja iskutilavuutta, jolloin sydän pystyy pumppaamaan alhaisemmalla lyöntimäärällä riittävän määrän hapekasta verta solujen käyttöön. Pelkän leposykkeen perusteella ei kuitenkaan voida jakaa ihmisiä kuntoluokkiin, sillä syke vaihtelee esimerkiksi riippuen perimästä, sukupuolesta, iästä ja lääkityksestä."
"Olipa sydämesi hankittu prepaidina tai ei, voit parantaa sen toimintaa kestävyysharjoittelulla."
https://ikakriisi.home.blog/2019/05/29/prepaid-sydan/
https://www.duodecimlehti.fi/duo80050
Varmasti ymmärsit asian pointin? Kaikilla valinnoillamme on merkitystä tuleviin vuosiimme ja niiden laatuun. 7.1.2023 olen 10 vuotta vaikuttanut pysyvillä elämäntapamuutoksilla tähän päivään, joten pankissani on nyt kymmenen vuoden säästöinä tuodut korot. Mikä parasta, korkoja on maksettu myös reaaliajassa jokaiselle päivälle jokaisena päivänä. Kuulen usein mm. "olen liian vanha" tai jonkin muun selityksen. Mihin olet liian vanha? Elämään parempilaatuista elämää? Minulla ei ole koskaan ollut mitään tiettyjä tavoitteita. Ei painon kanssa, eikä kestävyysurheilussa. Ennemminkin olen edennyt "hitaasti kiiruhtaen", elämästä nauttien. Jokaisena päivänä olen niin kiitollinen tekemästäni elämäntapamuutoksesta. Olen myös "tuhlannut sydämenlyöntejäni", mutta sitä elämä on, tasapainoilua.
Palataan asiaan taaksepäin, jolloin sairastuin diabetekseen. Sitä aikaa en ikinä unohda. Olin saanut pysyvän diagnoosin. Minä perusterve ihminen! Samoin tein sain lääkityksen ja elämääni tuli rajoitteita 😳 Tätä kaikkea pää ei kestänyt. Kielletyistä asioista tuli minulle pakkomielle. Lihoin 500g /vk. Lopputulos oli 127,5kg, enkä enää astunut sen jälkeen puntarille "ihan sama". Lopputulos oli vakava sairastuminen 7.1.2013. Kauan sitä oli ehtinyt kohtalollaan leikkimään. Päivä päivältä eteenpäin selviäminen oli loitontanut ajatusta, että voisi myös huonosti käydä. Etenkin tästä diabetes II diagnoosin ja lihomisen jälkeen sosiaalinen elämäni päättyi. Häpesin itseäni ja koin syvää itseinhoa. Jännä homma, niissäkin missä olet edelleen hyvä, et tunne enää olevasi. Harvat ihmiset näkivät minut livenä, nekin harvat vahingossa. Halusin taas olla enemminkin liian laiha.
Aloitin pitkän taisteluni tervehtymisen eteen 7.1.2013- syksy 2015. Siitä ajasta tuli minun loppuelämäni voimavara. Mittari mistä minut on tehty, ja mihin minä pystyn. Tänäkin päivänä tiedän, että itselleni henkilökohtaisesti pitää tapahtua isoja asioita, niin tiettyyn pisteeseen asti ainakin minulla on isoja voimavaroja. Vähän niin kuin pysyvä elämäntapamuutokseni on tehnyt minusta itsevarmemman, niin tämä oli tehnyt minusta vahvemman.
Minun näkemykseni totuudesta on, että sain erittäin hyvää hoitoa, ihan Suomen parasta ensimmäistä puolta vuotta lukuun ottamatta (tapahtui potilasvahinko - mikä oli tahallista). Hoidon alkaminen viivästyi kuukausilla, koska olin itse tehnyt itsestäni läskin ja siten aiheuttanut sairastumiseni itse. Tilanteeni muuttui vasta, kun hakeuduin yksityiselle puolelle. Sain diagnoosin, toisen jne. Kun lähti muisti, niin se hoidettiin mallikkaasti kunnallisella puolella. Kiveäkään ei jätetty kääntämättä. Kun syytä ei löytynyt, minusta tehtiin mielenterveyspotilas. Olinhan joutunut kokemaan kovia. Voi sitä ihmisen hätää, kun on kymmenen diagnoosia, menet lääkärille, joka hoitaa 20 - 30 min. vastaanotolla omaa aluettaan, eikä kukaan katso kokonaisuutta. Nähdään vain ylipainoinen ja psyykkisesti sairas ihminen. Jokaisen lääkärin edellinen kirjoittama arvelu - pohdinta muuttuu faktaksi ja lumipallo efekti lähtee pyörimään.
Lopulta syy muistini häviämiseen selviää. Lääke, joka on ainoa lääke minun sairauteeni, pitäisi vaikuttaa paikallisesti, mutta kuulun 0,0000000000001 jotakin ryhmään, johon se vaikuttaa systemaattisesti. Kortisonituotanto on pysähtynyt. Lisämunuaisen ja aivojen välinen yhteys on poikki. Minulta kysytään, ymmärränkö, miten vaarallinen tilanne on? En ymmärtänyt. En ennen kuin vuosien päästä. Minulle oli pääasia, etten ollut hullu. Nyt piti opetella elämään sairauden kanssa, johon minun tapauksessani minulle ei ole olemassa lääkitystä. Periaatteessa olin lähtöpisteessä. Lopulta kaikki alkaa kääntyä voiton puolelle. Tämän kaiken keskellä olin aloittanut pudottamaan painoa, vaikka lääkkeillä oli lihottava vaikutus. Jos oikein rehellinen olen, niin laihaa ihmistä kohdellaan enempi ihmisarvoisesti kuin lihavaa. Jokin minua veti takaisin aikaan, jolloin olin hoikempi. Jossain takaraivossani oli yhä se tunne, että halusin omanarvontuntoni takaisin tai jotain sen tyylistä. Se tulisi löytymään hoikempana. Totta se on, vaikkei siitä ääneen saisikaan sanoa. Ainakin minun ongelmani olivat tuolloin olleet olemattomat. Aloin itseni kanssa käymään läpi asioita, miten ja miksi olin toiminut niin itsetuhoisella tavalla? Mihin olin päätynyt? Mitä olin itselleni tehnyt, mihin tilanteisiin joutunut ja mitä kaikesta oli seurannut? Kaikki kapinointi diabetekseen sairastumisesta oli päättynyt. Jokainen pudotettu kilo toimi katalysaattorina seuraavaan pudotettavaan kiloon. Itsevarmuuteni kasvoi ja sosiaalinen puoleni palasi. Tästä huolimatta, minun on äärettömän vaikea puhua tai kirjoittaa tästä. Olen lähes seitsemän vuotta ollut suunnittelemassa tätä blogia. Kun tämä on vihdoinkin jo kirjoitettavassa asussa, huomaan, että minun on äärettömän vaikeaa tulla jatkamaan tätä. Huolimatta siitä, että kun tulen jatkamaan kirjoittamista, niin en osaa lopettaa. Jatkan tietynlaisesta ahdistuksesta huolimatta. Ikään kuin näin voisin unohtaa koko asian, eikä minun ikinä enää tarvitsisi palata tähän asiaan. Voin vain viitata tekstiini, lue sieltä, mikäli tarinani kiinnostaa.
Kun pudotin painoa 0 - 59,9 kg välillä, en ollut sosiaalisessa mediassa puhumassa painonpudotuksestani. Olin hyvin vähän sosiaalisessa mediassa. Jos olin ja laitoinkin kuvia, ne olivat vanhoja.
Olen tänään lukenut eilen kirjoittamani läpi, sekä kirjoittanut kolme riviä tekstiä. Huomaan ottavani Sirdaludin - lihasrelaksantin. Jotain se kertoo, minkälaisen panoksen tähän laittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti